Risto Ihamuotila : Koulunkäyntiä Nuuksiossa ennen vanhaan

Nuuksion koulu on tänä vuonna saavuttanut sadan vuoden iän. Isoisäni Artturi Ihamuotila oli sisarustensa avustamana ostanut Histan kartanon vuonna 1904. Hän toi mukanaan suomenkielisiä työmiehiä, jonka lisäksi eräät kartanon torpparit puhuivat äidinkielenään suomea. Heidän perheensä olivat sen ajan mukaisesti suuria, lapsia oli paljon. Isoisäni katsoi, että lapsille pitäisi voida antaa koulutusta heidän äidinkielellään. Hän kääntyi Espoon kunnan puoleen pyytäen, että alueelle perustettaisiin suomenkielinen kansakoulu. Kunnanisät suhtautuivat asiaan kielteisesti ilmoittaen, että Nuuksiossa oli jo ruotsalainen koulu ja se riittää. Niinpä hän päätti perustaa koulun itse. Hän osoitti tontin ja antoi Histan metsästä rakennuspuut. Helsingin yliopiston satakuntalainen osakunta avusti hankeen rahoituksessa. Näin syntyi pieni puinen koulurakennus.

Koulua alettiin pian kutsua Histan kouluksi. Siellä oli yksi opettaja, joka sai tarvitsemansa elin-tarvikkeet vastikkeetta Histalta, jonka lisäksi yliopiston eteläsuomalainen osakunta maksoi lähinnä kai nimellistä palkkaa. Kirjailija Maila Talvio, joka oli isoisäni ystävä, järjesti 1910-luvun alkupuolella Helsingissä arpajaiset Histan koulun hyväksi avittaen asiaa kirjoituksellaan Uusi Suometar-lehdessä. Koulu toimi yksityisellä rahoituksella yli 20 vuotta ja vasta vuonna 1926 Espoon kunta suostui ottamaan koulun vastuulleen. Kun isoisäni kuoli nuorena jo vuonna 1911, toimi koulu iso- äitini Hilda Ihamuotilan tuen turvin. Se oli yksinäiseltä leskirouvalta melkoinen kulttuuriteko.

Isäni kävi aikanaan mainittua koulua, minä ja kaikki sisarukseni kävimme sitä ja kaikki kolme lastani ovat aikanaan saaneet alkuopetuksen siellä. Isäni kertoi kuinka Histan koulun oppilaat ottivat toisinaan reippaasti yhteen seudun ruotsinkielisen koulun oppilaiden kanssa. Suomalaiset haukkuivat ruotsalaisia tietenkin ”hurreiksi” ruotsalaisten taas nimittäessä suomenkielisiä ”finukolloiksi”. Ruotsalainen koulu sijaitsi tuolloin vajaan kilometrin Histan koulusta itään nykyisen Heinästien jyrkässä Nikulanmäen mutkassa. Rakennus on sittemmin purettu.

Itse aloitin koulunkäyntini syksyllä 1945 eli heti sodan jälkeen. Rahallisesti ankeiden olojen takia koulu toimi ns. supistettuna kouluna. Kaksi alinta luokkaa kävivät koulua pari kuukautta syksyin ja keväin sekä yläluokat väliin jäävän pitemmän talviajan. Koulun ainut opettaja oli jo neljännesvuosisadan ollut Ida Niiranen, joka tunnetaan myös Nuuksio-seuran (silloin Nuuksion nuorisoseura) perustajana. Aloittaessani koulun halusi nuorempi veljeni Jaakko lähteä välttämättä mukaan. Kouluun hänet sitten otettiinkin, vaikkei Jaakko ollut vielä kuuttakaan vuotta täyttänyt. Olimme kuitenkin yhdessä ensimmäisellä luokalla vain muutamia päiviä, kunnes opettaja Niiranen huomasi, että osasin sujuvasti lukea. Hän siirsikin minut suoraan toiselle luokalle, joten tulin käyneeksi kansakoulua vain kolme vuotta.

Sodan jälkeisen ajan olot olivat, kuten jo mainittiin Suomessa köyhät. Vaikka asuin isossa maalaistalossa, jouduimme sisarusteni kanssa esimerkiksi nukkumaan paperilakanoissa. Toki totesimme, ettei Histan työväen lapsilla ollut lakanoita ollenkaan. Koululaukkuina kannoimme repun sijasta ns. Kale-laukkua, joka oli tehty pahvista. Kun sisällä oli leipäeväiden lisäksi pieni maito- pullo, joka leikkiessä helposti saattoi aueta, alkoi pahvilaukun pohja sinne valuneen maidon vuoksi uhkaavasti heiketä. Kouluun kuljettiin luonnollisesti jalkaisin tai suksilla, olipa koulumatka kuinka pitkä hyvänsä. Mistään nykyisistä taksikyydeistä ei voitu silloin uneksiakaan. Eräänkin tytön koti oli lähellä Gumböleä, josta edestakainen koulumatka oli lähes 10 kilometriä. Sieltäkin vain valittamatta tultiin kuutena päivänä viikossa, oli keli millainen hyvänsä.

Opettaja Niiranen piti luokassa ankaraa kuria. Jos häiritsi opetusta, joutui laittamaan sormensa pulpetin laidalle ja Niiranen vetäisi karttakepillä sormille niin, että tuntui. Sen jälkeen metelöinti tunnilla ei ihan heti tullut mieleen. Kun ruuasta oli sodan jälkeen pulaa, piti Niiranen huolta siitä, että lautanen tuli syötyä tyhjäksi. Kerran eräs poika oli rohmunnut lautaselleen enemmän ruokaa, kun jaksoi syödä. Opettaja ajoi tulistuneena hänet ulos luokasta ja heitti syömättömät perunat pojan selkään niin, että pusero läjähteli. Kaapit ja hyllyt, joiden lasit oli lyöty rikki karttakepillä, kertoivat niinikään opettajan temperamentistä. Koulua käydessämme Jaakolla ja minulla oli ainaisena pelkona se, milloin isoäitini tai äitini saapuisivat seuraamaan opetusta. Tämä oudolta tuntuva tilanne johtui siitä, että kun isoäitini aikanaan oli pitänyt koulua pystyssä viitisentoista vuotta, hän jotenkin automaattisesti katsoi oikeudekseen edelleenkin seurata, mitä koulussa tapahtui. Kerran äitini ja tätini kyselivät meiltä, miten siellä koulussa oikein menee. Vastasimme Jaakon kanssa osaavamme kaiken ja viittaavamme siksi aina. Vähän ajan päästä äiti ja täti saapuivat koululle. Meitä otti Jaakon kanssa niin sanotusti pannuun ja kaiken lisäksi emme osanneet vastata yhteenkään opettajan tekemään kysymykseen. Onneksi hän uskontotunnin päätteeksi kysyi, ketkä haluavat taivaaseen. Silloin mekin viittasimme.

Nuuksion suomenkieliset kouluolot paranivat 1940-luvun loppupuolella. Kaksi alinta luokkaa eli ns. alakoulu jäi vanhaan koulurakennukseen yläkoulun siirtyessä Honkamajalle, jonne tuli myös uusi opettaja. Kävinkin kaksi viimeistä kansakoululuokkaani siellä. Välitunnit kuluivat varsinkin poikien osalta Turuntien autoliikenteen tarkkailussa. Autot olivatkin tuolloin sen verran harvinaisia kapineita, että kerran opettelimme pesäpallon lyöntiä keskellä valtatietä. Opettaja vain sanoi, että jos auto lähestyy, niin hypätkää heti tien sivuun. Kaikki luokat pääsivät takaisin samaan koulurakennukseen vuonna 1952, kun nykyinen Nuuksion koulu valmistui. Itse en koskaan sinne enää siirtynyt, koska olin tuolloin käynyt jo useamman vuoden oppikoulua.

Oppikouluun lähtö oli minulle aikanaan selvä asia jo siksikin, että kummatkin vanhempani olivat akateemisen loppututkinnon suorittaneita. Lähin koulu oli kuitenkin Viherlaaksossa ja mielestäni toivottoman kaukana. Uuteen ja Nuuksion oloihin nähden suureen kouluun siirtyminen tuntui pelottavalta. Hilda-mummini lähtikin mukaani ensimmäiselle koulumatkalleni. Hän saattoikin samalla tavata Nuuksion koulun entisen opettajan, jonka mies toimi Viherlaaksossa suomen kielen lehtorina Tämä naisopettaja oli tullut kouluun Ida Niirasen tapaturmaisen kuoleman jälkeen ja ehti olla Nuuksiossa kai vuoden verran.

Koulumatka Viherlaaksoon tuntui aluksi perin pitkältä. Ensin oli käveltävä kilometrin verran Histalta Turuntielle, talvella aamuisin pilkkopimeässä. Mitään tievaloja ei omalla tiellämme silloin eikä paljon myöhemminkään vielä ollut. Eikä ollut Turuntielläkään. Onneksi en koskaan ole pelännyt pimeää. Turuntieltä nousin bussiin, jonka lähestymisen huomasi pimeässä jo kaukaa siitä, että ns. Histan suoran erästä nyppylää lähestyessään bussin tuulilasin yläpuolella oleva valaistu, linjasta kertova kyltti tuli ensimmäisenä näkyviin. Bussi körötteli sitten pääasiassa asumattomia maisemia pitkin , kunnes Bembölen kylää lähestyttäessä alkoi ikkunoista näkyä enemmän asutusta ja valoja. Leimallinen piirre tälle linja-autossa istumiselle (tai useimmiten seisomiselle, koska lastenhan täytyi aina antaa istumapaikka vanhemmille ihmisille) oli hiljainen jatkuva jytinä, joka syntyi auton ylittäessä tien päällysteenä käytettyjä betonilaattoja. Bussimatka kesti vain 10-15 minuuttia, jonka jälkeen oli käveltävä koululle puolisen kilometriä. Joskus, tosin harvemmin pääsin kouluun isäni kyydissä.

Kovasti on Espoo muuttunut kuvaamieni aikojen jälkeen. Aloittaessani kansakoulun oli Espoon asukasmäärä ehkä 20 000, nykyisin kymmenen kertaa enemmän. Koko silloinen kunta oli maaseutua toimivien maatilojen ulottuessa Leppävaaraan ja Pitäjänmäelle saakka. Espoon väestönkasvun kiihtyessä 1960-80-luvuilla näytti Nuuksio jäävän jonkinlaiseen tyhjiöön, kun omille tonteilleenkaan ei saanut rakentaa kuin poikkeusluvilla, jos edes niilläkään. Nuuksion koulun pelättiin tästä syystä myös tyhjenevän. Onneksi kehitys on kääntynyt toiseen suuntaan niin, etteivät koulun tilat enää tahdo riittää. Nuuksion koulun menestys on suvullemme historiallisista syistä tärkeä asia.

Risto Ihamuotila (Nuuksio-lehti 4/2005)

  Kaikki oikeudet pidätetään © Nuuksio-Seura Ry 2015 [ Hallintapaneeli ]