Aulis Johansson (2)

KYLÄNVANHIMMAN MUISTELMAT JATKUVAT
(Nuuksio-lehti 1/2002)

Lähes kaikki lapset haaveilevat jossain vaiheessa lemmikkieläimestä. Minullekin Nupurissa asuva suutari oli luvannut koiranpennun. Kotona ei vielä oikeastaan koiran ottamiseen ollut annettu lupaa. Siihen aikaan minulla oli jo ensimmäinen ajoneuvoni polkupyörä jonka isä oli ostanut Degermanin kaupasta. Eräänä päivänä koulumatkalla poikkesin suutarin luokse hakemaan koiranpennun. Pentu pakattiin pahvilaatikkoon, johon laitettiin reikiä. Laatikko tietysti pyörän pakkarille ja kotia kohti. Tie ei ollut hyvässä kunnossa, kyyti oli epätasaista ja koiranpentu tuli tietysti huonovointiseksi. Kun äiti näki huonovointisen pennun hän heltyi, etsi vanhan villatakkinsa ja rupesi hoivaamaan sairasta. Äidistä ja Mustista, jonka nimen pentu sai, tuli erottamattomat ystävät. Tästä ystävyydestä olisi monta tarinaa.

Rippikoulu oli yksi tärkeä etappi nuoren elämässä, yksi askel kohti aikuisuutta. Rippikoulun kävin syyskesällä iltakouluna Ingaksen pappilassa Myllykylässä ja ripille pääsin pyhäinpäivänä Espoon kirkossa. Samaa rippikoulua kävivät tytöt ja pojat. Rippi-isä ei pitänyt soveliaana, että pojat saattelivat tyttöjä illalla koulun jälkeen. Ratkaistakseen ongelman hän päästi tytöt aiemmin kotiin. Tytöt kuitenkin odottelivat poikia ja niin itsekin saattelin Anna-Annikkia polkupyörän rungolla kotiin.

Nuoren mieli alkoi tehdä toisten joukkoon, oma kylä ja sen harrastusmahdollisuudet eivät enää riittäneet. Itse aloin osallistua Nuuksion Nuorisoseuran tarjoamiin harrastuksiin, esim. joukkuevoimistelu, kansantanhut ja eri urheilulajit. Toiminta oli vilkasta. Honkamajalla pääsimme esittämään tanhuja moniin juhliin. Kesäisin kävimme eri puolilla maata nuorisoseurojen juhlissa. Huvituksena oli eri puolilla viikonloppuisin järjestetyt tanssit. Kulkeminen Nuuksiosta oli edelleen hankalaa, mutta kun veri vetää toisten seuraan pyörä, vene, sukset ja potkukelkka kelpaa kulkuvälineeksi tai kelpasi ainakin ennen, kun muuta mahdollisuutta ei ollut.

Tanssimatkat suuntautuivat myös naapurikyliin. Itselleni on erityisesti jäänyt mieleen kesäinen tanssimatka Veikkolan lavalle. Tanssien jälkeen lähdin saattamaan erästä tyttöä Haapajärvelle. Tästä oman kylän pojat eivät pitäneet. Tyttö arvasi, että pojat suunnittelivat häiriötä minun kotimatkalleni. Niinpä hän souti minut ja polkupyöräni järven yli, jotta pääsin eri tietä kotiin.

Jo kouluaikana olin menestynyt hiihtokilpailuissa ja siitä virisi kiinnostus kilpahiihtoon. Valinta tuntuu luonnolliselta, kun ajattelee miten paljon lapsesta saakka käytin suksia kulkemiseen. Tavallisin arki-illan harjoittelu oli Nuuksion Pitkäjärven kiertäminen juosten, intervalliharjoitukset Solvallan pujottelurinteessä ja sen jälkeen punttisalille. Kehityin kilpahiihdossa, menestyin yhä vaativimmissa kilpailuissa ja pääsin edustusleirille Vierumäen urheiluopistoon. Siellä jalastani murtuivat jalkapöydän luut lentopallopelissä ja jalka jouduttiin laittamaan kipsiin. Harjoittelu talven kilpailuja varten katkesi, tuli kilpailutauko ja niin kilpahiihtourani hiipui. Parhaimpia saavutuksia hiihtourallani oli mm. 50 km:n neljäs sija Salpausselän kisoissa (50-luvulla). Siihen aikaan dopingaineena oli kilpailuissa mustikkakeitto pitkillä matkoilla. Vaikka en voinut urheilla, kävin silti metsätöissä kipsi jalassa, koska sairausvakuutusta ei vielä silloin ollut.

Koulua olisin mielelläni käynyt enemmänkin ja opettajakin sitä suositteli. Koulun jatkaminen olisi edellyttänyt muuttoa kotoa ja tullut kalliiksi, joten siihen ei ollut mahdollisuutta. Niinpä koulun jälkeen oli etsiydyttävä työhön. Työurani on oikeastaan melko moderni, sillä olen elämäni aikana ansainnut elantoni useammasta työstä. Nykyinenhän suuntaus on elinikäinen oppiminen ja useampi ammatti elämän aikana. Tästä lisää seuraavassa jaksossa.

Aulis Johansson



  Kaikki oikeudet pidätetään © Nuuksio-Seura Ry 2015 [ Hallintapaneeli ]