Jutta Aminoff (1)

Koko elämäni ajan olen viettänyt paljon aikaa Nuuksiossa, etenkin kaikki kesät olen asunut siellä. Äitini Maja Aminoff-Enkvist kylänvanhin 2002) varttui Heikkilässä ja myöhemmin Konungsissa oman äitinsä vanhempien Gustaf ja Vivi Eklundhin luona. Gustaf Eklundh oli ostanut Heikkilän ja Maulan talonpoikaistilat ja muodostanut niistä Heikkilän tilan. Heikkilässä perhe asui kesäisin, Maula oli talouskeskus. 1912 hän osti tri Gustaf Adolf Wetterstrandilta Konungsin huvilan ja muutti sinne asumaan perheineen. Heikkilään kuului 1903 15 torppaa tai mäkitupaa. Märlam-torppa oli eräs niistä. Se on Nuuksion vanhin varsinainen torppa 1800-luvun alkupuoliskolta. August Hellström, Heikkilän entinen omistaja, vietti siellä vanhuutensa. Torppa sijaitsee Pitkäjärven itäpuolella noin 5 km Brobackasta. Määrlampi on noin kilometrin päässä torpasta itään.

Kun äitini avioitui, hän sai kesäpaikakseen Märlamin torpan. Siellä vietimme kesät jo ennen sotaa, mutta niistä kesistä minulla ei ole muistikuvia. Talvisodan aikana asuimme Konungsissa. Siitä ajasta minulla on paljon muistoja. Muistan kun sisareni syntyi. Oli harmaa talvipäivä. Istuin Konungsin verannalla ja vilkutin vanhemmilleni, jotka olivat menossa harmaan ladon ohi kohti Maulaa. Isä oli lähdössä rintamalle ja äiti Kauniaisiin, minne synnytyssairaala oli evakuoitu. Talvisodan aikana monia sukulaisiamme asui Konungsissa. “Konungs-morfar” Gustaf Eklundh oli leski ja taloutta hoiti hänen tyttärensä,” moster Elsa”. Useita kyläläisiä oli työssä keittiössä ja puutarhassa. Muistan Agnes Hållfastin (kylänvanhin 1991), joka asui Lillstuganissa, ja Sylvi Grönlundin, jonka koti oli Järvenpää lähellä Sahajärveä. Puutarhassa ahersi Anni Rönnberg, Sigvard Rönnbergin vaimo. Joskus menimme Maulaan katsomaan lehmiä ja hevosia ja saatoimme törmätä työnjohtajaan, Verner Aaltoon, jolla oli erikoinen metallikäsi.

Konungsin huvila on kuin satulinna, kauttaaltaan jugend-tyyliä, arkkitehti Valter Jungin piirtämä. Talossa on lukematon määrä kulmia ja kopperoita ja suuret portaat yläkertaan. Tapetit oli Artur Hållfast ”roiskuttanut” käsin. Talossa oli jopa hissi, joka oli rakennettu” Konungs-mormoria” varten, koska hän ei pystynyt liikkumaan portaissa. Muistan että minulla oli tapana kävellä ruokasalin suuren pöydän ympäri ja laulaa isänmaallisia lauluja (sota-aikaan ne olivat suosittuja). Mutta kun ”Konungs-morfar” lepäsi ruokailun jälkeen, talossa piti vallita hiljaisuus.

Syksyllä 1941 sain toisen siskon. Pappi saapui Konungsiin kun sisko oli määrä kastaa. Asuimme silloin Lillstuganissa. Äitini serkut Juliana ja Kristina Prytz olivat käymässä luonamme. Heidän piti toimia lapsenvahteina, mutta eivät siinä ehkä täysin onnistuneet, sillä muistan kuinka eksyin kastelulampien takaiseen metsään. Juliana soitti usein pianoa ja muistan istuneeni kuuntelemassa kun hän soitti ” Für Elisen” ja ”Tonava kaunoisen”.

Minulla ei ollut samanikäisiä leikkitovereita, joten äitini kutsui luoksemme kesälapseksi ikäiseni tytön. On täytynyt olla sota-aika, sillä leikimme että Molotov on vaarallinen ukko, joka on piilossa suuren tammen takana. Leikkiin kuului, että tammen ohi oli juostava nopeasti.

Äitini ahkeroi usein puutarhassa. Puutlahden pelloilla viljeltiin mm. sokerijuurikkaita. Niistä äiti valmisti siirappia. Perunoista hän teki perunajauhoja. Muistan, että kuivaus tapahtui suuressa kaukalossa, joka riippui katosta. Ensimmäisinä sotakesinä emme luultavasti olleet kovinkaan paljon Märlamissa, koska siskoni olivat niin pieniä ja kulkuyhteydet hyvin huonot. Muistan kuitenkin, kuinka äitini ja Agnes eräänä päivänä olivat lähteneet suolle järven toiselle puolelle poimimaan lakkoja. He kastuivat läpimäriksi, sillä nousi raju ukonilma, mutta palatessaan kotiin heillä oli tuomisina pari litraa lakkoja.

Minulla on eräs sotamuisto Märlamista. Olimme kotiapulaisemme Hildan kanssa puutarhassa. Yhtäkkiä venäläinen yksimoottorinen lentokone ilmestyi melkein puiden latvoja hipaisten. Hilda kauhistui ja veti minut äkkiä puiden varjoon. Tämä lentokoneääni on minusta yhä edelleen hyvin epämiellyttävä.

Kun siskoni hiukan kasvoivat, saatoimme viettää koko kesän Märlamissa. Viljelimme perunaa ja vihanneksia. Metsästä saimme marjoja ja sieniä. Monilla oli siihen aikaan lehmiä. Saimme maitoa usealta eri tilalta, yhtenä vuonna venäläiseltä mieheltä Tshutshulinilta, joka asui Mäkelässä. Hän oli pakolainen Kannaksen Kyyrölästä ja hän puhui enimmäkseen venäjää. Hänen taloudenhoitajansa osasi suomea. Tämä vanha venäläismies oli eräänä päivänä ratsastanut Konungsiin ja hänellä oli ilmeisesti ollut tärkeää asiaa. Kaikki ihmettelivät mistä hän oli saanut hevosen ja hänen ratsastamistaitoaan. Vähän sen jälkeen hän oli hirttäytynyt navetassaan.

Sen jälkeen saimme maitoa Skogströmeiltä Solvikista, Maulasta tai Punjosta. Matka oli pitkä, se tehtiin kävellen tai soutaen. Sota-aikana ruoka oli kortilla. Kylässä oli Degermanin kauppa. Sinne soudimme joskus 5 km ostamaan jauhoja, voita, sokeria ja muuta tarpeellista. Oli sotakesä ja satoi joka toinen päivä. Äitini ja kotiapulaisemme Hilda vuorottelivat maidonhakumatkojen soutajina. Me lapset halusimme mukaan aina äidin soutuvuorolla, koska silloin oli kaunis ilma. Hildan soutaessa satoi. Äiti lauloi kaikki osaamansa laulut, jotta matka olisi sujunut rattoisammin. Me lapset opimme tuntemaan jokaisen kallion, jokaisen puun, jokaisen kiven Märlamin ja Brobackan välisillä rannoilla. Pitkäjärven rannalla ei ollut kovin monta taloa. Ne kaikki tulivat meille tutuiksi. Niemessä Märlamin rantaa vastapäätä oli professori Meurmanin huvila. Itärannalla olivat Solbacken, rouva Hausenin kaksikerroksinen hauska pikkumökki, professori Liliuksen huvila kalliolla vaakasuoraan kasvavan männyn yläpuolella, Ljungmon saunarakennus pylväineen Portlaxin niemeä vastapäätä, Mellbo, Solvik monine rakennuksineen, Punjo vastapäätä Konungsin rantaa, Karludd ja Uddin veljesten punainen tupa. Heikkilänpuron suulla kasvoi valkoisia lumpeita, ja sitten nousimmekin maihin Degermanin laiturissa.

Kun olin 6-vuotias, minun piti oppia uimaan. Uimaopetusta järjesti Folkhälsan, osaksi Brobackassa lastenkodissa ja Brobackan rannassa, osaksi myös Konungsin rannassa. Opettajatar asui Konungsissa. Äiti souti minut joka päivä uimakouluun. Valitettavasti en sillä kertaa oppinut uimaan.

Eräänä kesänä Konungsista soitettiin ja pyydettiin, että joku menisi viemään sanaa Otto Fagerholmille Sikalahteen, että heinänkorjuu alkaisi Märlamin niityillä. Minä sain tehtäväksi mennä. En muista kuinka vanha olin mutta veikkaisin 7 vuotta. Tie oli tietysti tuttu, mutta en ollut aiemmin kulkenut matkaa yksin. Sitten alkoi suuri heinänkorjuu ja väkeä oli paljon. Aalto oli siellä hevostensa Pollen ja Pokun sekä hevosharavansa kera. En muista miten ruoho leikattiin, koneella vai viikatteella. Mutta ihailin miehiä, jotka teroittivat viikatteita. Heinä kuivatettiin seipäillä ja vietiin sen jälkeen suureen latoon maantien varteen. Lisäksi niitylle tehtiin jättiläismäinen heinäkeko.

Kun aloitin koulun Helsingissä, meillä oli tietysti toisinaan lomaa koulusta. Lähes kaikki talvilomat minulla oli ilo viettää Nuuksiossa. Sukulaiseni Kerstin Eklundh kutsui minut Konungsiin. Keväisin matkustin usein joka viikonloppu Konungsiin, josta tuli kuin toinen kotini. Hiihdin ja vaelsin Konungsin metsissä. Sieltä löysin polkuja, joita ”Konungs-morfar” oli kulkenut, kun hän oli ollut tarkastamassa Puutlahden vesipumppuja, jotka pitivät Puutlahdenin niityt kuivina. Löysin lääkekasveja, jotka oma isoisäni oli istuttanut erääseen metsänreunaan. Joissakin paikoissa näin metsässä kivipenkkejä. Ne olivat peräisin ensimmäisen maailmansodan ajoilta, jolloin venäläiset virkamiehet halusivat hakkauttaa luonnonmetsät paljaiksi, mutta puistot jätettiin rauhaan (Kiinalaishakkuut 1916-1917). Isoisäni oli antanut valmistaa kivipenkit, jotta metsä olisi puiston näköinen. Löysin myös mielenkiintoisia laidunhakoja Konungsin läheltä, missä aiemmin oli ollut asutusta. Kerran sain olla mukana todellisessa juhlassa. Kyseessä olivat Maulan uuden liiterin harjannostajaiset.

Nuuksio-lehti 1/2015 (jatkuu seuraavassa numerossa)

  Kaikki oikeudet pidätetään © Nuuksio-Seura Ry 2015 [ Hallintapaneeli ]