Tage Nordström

Oli vuosi 1944 elokuuta, istuin mäenrinteellä varmaan kolmatta päivää peräkkäin ja katselin katkeamatonta jonoa ihmisiä, lehmiä, lampaita taisi olla joku autokin. Kyseessä oli Porkkalan tyhjentäminen suomalaisista. Paikka missä istuin oli Tolsa Kirkkonummella. Olin 7-vuotias ja kerinnyt käydä noin kaksi viikkoa koulua. Meni yli vuosi ennen kuin pääsin uudelleen kouluun. Meidän ”pakopaikka” oli Kylmälä Kirkkonummella. Se oli pieni vinttihuone erään omakotitalon yläkerrassa. Huoneeseen mahtui sänky pieni pöytä ja kaksi tuolia. Muut huonekalumme oli ulkona ison kuusen alla, muistan kuin äidiltä valui kyyneleet silmistä, kun vettä satoi tavaroille eikä niillä ollut mitään muuta suojaa kuin kuusen oksat.

Ruoka oli aika heikon puoleista. Äiti sai varmaan mennä talon hellan ääreen, mutta ei tiedä mitä ruokaa oli saatavilla. En tiennyt missä oli lähin kauppa ja oliko siihen aikaan kaupanhyllyillä mitään. Aika usein äiti lähetti minut matkaan pienen maitokannun kanssa armeijan ruokailupaikalle. Suomen armeijan linjat olivat lähellä asuinpaikkaa ja sieltä sain pari kauhallista keittoa kannuuni majapaikkaan vietäväksi. Olin vasta seitsemän vuotta, mutta se oli sitä aikaa.

Onneksi meidän ei tarvinnut asua siellä kauan. Kun isäni pääsi siviilin, hän sai työpaikan Ali-Takkulasta. Ali-Takkulan visiitti kesti vuoden ja syksyllä 1945 tuli meille muutto Nuuksioon Konungsiin. Sieltä aloin käydä koulua uudelleen. Ruotsinkielinen koulu oli nykyisellä Nuuksion ulkoilumajalla, silloin siinä oli myös lastenkoti. Yksi sali siellä oli varattu koululle. Isä rupesi ajamaan kuorma-autoa Hans Eklundhille. Kuorma-auton ajo muuttui sitten linja-auton ajoksi. Linja-autoliikenne alkoi Nuuksiossa 1945 tai 1946. Äitini oli työssä Maulan navetassa. Hänelle tuli välikohtaus Kerstin Eklundhin kanssa koska hän oli kävellyt talon kumisaappailla kotiin, niitä kun oli lupa käyttää vain navetassa. Välikohtauksesta seurasi, että äitini otti saappaat jalasta ja antoi ne ja talikon rouva Eklundhille ja marssi kotiin. Tapauksesta seurasi jälleen muutto uuteen paikkaan, se oli Mäkelä.

Mäkelä sijaitsee kaksi kilometriä ennen Solvallan urheiluopistoa eli nykyistä luontokeskus Haltiaa. Asuimme kaksi ja puoli vuotta Mäkelässä. Talo oli kaksikerroksinen, siitä tuli oikein evakkotalo, sillä Karjalasta evakkona tullut Uuno Siiri perheineen muutti yläkertaan asumaan. Mäkelä oli kaunis paikka ja siellä oli navetta ja sauna. Koulumatkani vaan piteni viisi kilometriä sivu. Silloin alkoi minun kuntopohja kasvaa tietämättäni, jota sitten myöhemmin tarvitsin. Meillä oli lehmä, lampaita ja kanoja niissä sitä työtä riitti. Siireillä oli myös lehmä, joten minulle lankesi kaksi kesää työtä lehmiä paimentaessa. Siellä oli vanhoja peltoja ja metsäniittyjämiä, joilla paimensin niitä aina Meerlammella asti. Lähdin aamulypsyn jälkeen ja palasin lehmineni iltalypsylle. Alakoulusta on mieleeni jäänyt miten epäoikeudenmukaisesti opettaja kohteli lastenkodin lapsia. Heillä kun ei ollut opettajalle tuotavaksi esimerkiksi kermaa, maitoa tai kananmunia. Onneksi lastenkodin johtajatar piti lapsien puolta ja otti ongelmatilanteissa asioista selvää, joten kohtelu ei karannut aivan käsistä. Vuonna 1947 syksyllä koulumatkani piteni kaksi kilometriä, kun siirryin yläkouluun eli nyt se oli 7 kilometriä sivu. Kuntoni se kun nousi koulumatkojen taittuessa kävellen, aamulla lähtiessäni kotoa oli pimeää ja illalla palatessani koulusta kotiin oli aurinko jo mennyt mailleen.

Uusi muutto tuli taas eteen kun isä vaihtoi työpaikkaansa Nupurin kartanoon kuorma-auton kuljettajaksi. Oy Veikkaustoimisto Ab omisti silloin Nupurin kartanon ja siihen kuuluvat alueet. Veikkaustoimisto palstoitti 150 tonttia alueelta ja näin saivat alkunsa Itä- ja Länsi Nupurin asuntoalueet. Nupurin kartano oli tyypillinen maatila jossa oli metsä- ja viljelymaita sekä kotieläimiä; hevosia, lehmiä ja siipikarjaa. Veikkaustoimiston palstoitettua maat oli rakennettava myös tiet. Länsi Nupurissa Vanhantien varrella oli sorakuoppa, josta tuli isäni työmaa joka myös koitui hänen kohtalokseen, mutta siitä hieman myöhemmin. Siihen aikaan teidenteko oli pitkälti lapiotyötä, joten niiden tekeminen oli melkoinen savotta.

Olen muistellut hieman vuosien 1944 -1949 tapahtumia koska pakolaisasia on akuutti meillä Suomessa ja koko Euroopassa. Pakolaistilanne oli 72 vuotta sitten samanlainen Suomessa kuin nyt. Erona oli vain, että pakolaiset olivat Suomen omia kansalaisia. Eivät kaikki silloinkaan olleet tervetulleita, paljolti riippui siitä mihin sosiaaliluokkaan ihmiset kuuluivat. Minun perheeni kuului aivan ruohonjuuritasolle, joten sen sai myös tuntea nahoissaan.

Muutto Nupuriin vuonna 1949 toi elämääni suuria muutoksia. Vanhempani ostivat palstan Länsi Nupurista Vanhantien varrelta ja minä pääsin kesäksi oikein palkkatyöhön. Seuraavana vuonna perheemme koki suuren onnettomuuden kun isäni kuoli. Hän jäi tonttimme vieressä sijaitsevan hiekkakuopan sortuman alle, kun hän kaivoi hiekkaa Nupurin teitä varten. Niin me jäimme äitini kanssa kahdestaan. Omakotitalomme sokkelilaudoitus oli vasta aloitettu ja painetta lisäsi, kun Nupurin kartanon työsuhdeasunto piti luovuttaa mahdollisimman nopeasti uusille asukkaille. Äitini veljet olivat onneksi timpureita ja heidän avullaan saatiin talo sen verran asuttavaan kuntoon, että vuonna 1951 pääsimme siihen muuttamaan. Siihen päättyi jatkuva muuttaminen, jota oli kestänyt seitsemän vuotta.

Nupuriin muutettuamme tulivat elämääni minulle kaksi tärkeintä ihmistä, jotka auttoivat omalla esimerkillään minua kasvamaan ihmisenä. Matti Rauhanen oli pehtori Nupurin kartanolla ja näin ollen minun esimieheni. Martti Salonen oli myös työssä maatilalla. Hän oli urheilija lajinaan paini. He molemmat olivat minulle miehenmallit parhaasta päästä, melkein kuin isät joskaan eivät ikänsä puolesta. Keväällä vuonna 1950 päättyi minun koulunkäyntini, oli astuttava työelämään. Pääsin Nupurin kartanoon kesätöihin ja pesti kesti aina vuoteen -52 jolloin pääsin sinne vakinaiseksi työntekijäksi.

Syksyllä 1955 Työt Nupurissa loppuivat, kun Veikkaustoimisto vuokrasi maatilan ulkopuoliselle vuokraajalle. Seuraavan vuoden helmikuussa johtaja Niilo Koskisen myötävaikutuksella pääsin töihin Helsingin kaupungin liikennelaitokselle. Siellä kuluivat seuraavat 20 vuotta. Espoon kaupungille töihin tulin vuonna 1976 Laaksolahden urheilukeskuksen kenttämestariksi, josta siirryin täyspäiväiseksi eläkeläiseksi helmikuussa 1999. Siitä virasta olen nyt nauttinut 17 vuotta. Työvuosija verokirjalle kertyi 49, mutta työurani parasta aikaa oli Nupurissa. Mistähän se johtui? Varmaan Matista ja Martista ja siitä turvaverkosta, jonka he työkavereina minulle nuorelle pojalle loivat. Paras esimies minun pitkällä työurallani oli Matti Rauhanen.

Mennään historiikissani hieman taaksepäin vuoteen 1951, kun urheilu sai minusta kunnon otteen. Martti Salonen vei minut Helsinkiin painisalille ja kaksi vuotta myöhemmin olin ensimmäisessä painikilpailussa osajanottaja: se oli kaksi ottelua ja suihkuun. Siihen aikaan ei ollut vielä poikapainikisoja ja juniorikisojakin oli hyvin harvoin, joten se oli miestensarja. Voi vain arvata miten aloitteleva poika niissä pärjäsi. Seitsemän vuotta meni, kun tulokseni painikentillä vähän parani. Oppi-isäni Martti Salonen oli parempi vapaapainija, joten sehän oli selvä, että minäkin satsasin enemmän vapaapainiin. TUL:n vapaapainin mestaruuskisoihin minä pääsin v. 1958 ja siellä sijoituin pronssille.

Painisarja jatkui vielä 15 vuotta tuoden minulle yhden pronssin, kolme hopeaa ja 11 kultaa. Vuonna 1960 minulla olisi ollut paikka painin karsintoihin Roomaan olympialaisiin, mutta kun minä silloin en nauttinut Suomen kansalaisluottamusta, niin karsimaankaan ei päästetty. Kansalaisluottamuksen puuttumisen syy oli se, että kuuluin Työväen Urheiluliittoon Siihen aikaan meitä syyllisiä oli Suomessa aika paljon. Vuonna 1964 oli aika jo hieman muuttunut ja silloin pääsin Tokion olympialaisten painin karsintoihin, mutta jäin kakkoseksi. Vuonna 1966 tulin SM hopealle ja vuotta myöhemmin SM pronssille. Vuonna 1966 pääsin edustamaan Suomea EM vapaapainikisoihin Saksaan. Siellä minulle kävi huono tuuri, kun heti ensimmäisessä ottelussa silmäkulmani aukesi niin pahasti, että minun kisat päättyivät siihen.

Painin lisäksi pidin paljon myös hiihtämisestä. Espoossa 1950-luvulla hiihdettiin kylienvälisiä viestihiihtokilpailuja. Nuuksiolla oli kova hiihtojoukkue: Urho, Esko ja Aulis Johansson sekä Alpo Lehtinen voittivat monta viestiä. Urho Johanssonin muuttaessa pois Nuuksiosta pääsin varamieheksi joukkueeseen. Selvisin viestiosuudestani kunnialla ja pääsin vielä seuraavanakin vuotena joukkueeseen mukaan. Nykyisin ei enää ole näitä kylienvälisiä kisoja, mikä on harmi sillä näissä tapahtumissa tuli kylien henki vahvasti kuvaan.

Soutuun savolaismallisella veneellä innostuin 1970-luvulla. Hiihtäjä Viljo Junkkarin kanssa soudimme Sulkavalla kuusi kertaa. Paras sijoituksemme oli viides sija parisoudussa. Siikajärvellä asuvan Eino Kilpeläisen kanssa soudimme kaksi kertaa.

Järjestöelämässä olen toiminut erilaisissa tehtävissä:
- Suomea kiersin muutaman vuoden vapaapainin oto-valmentajana TUL:n seuroissa ja leireillä
- 12 vuotta TUL:n painijaoston varapuheenjohtajana
- neljä vuotta urheiluseura Helsingin Kotkien puheenjohtajana
- kahdeksan vuotta Kansa painiturnauksen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana
- kaksi vuotta Nuuksion Tason puheenjohtajana
- 25 vuotta Siikarantajuoksun ja liikuntatapahtuman johtotehtävissä
- Nuuksion omakotiyhdistyksen johtokunnassa yhdeksän vuotta, joista kaksi vuotta varapuheenjohtajana
- Espoon kaupungin viranhaltijat ja toimihenkilöt ammattiosasto 197:n puheenjohtajana vuosina 1995–98.

Olen kovasti otettu nimityksestä kylänvanhimmaksi varsinkin kun pääsin samaan jonoon minulle erittäin läheisien ystävien kanssa; Martin Hellströmin, Ivar Rönnbergin, Östen ja Helge Fagerholmin, Aulis Johanssonin sekä Kauko Savolaisen.

Nyt kun työ- ja järjestöelämäni on takanapäin, voin toteuttaa haaveeni ja asua osa-aikaisesti Lapissa. Lapinhulluus iski minuun jo nuoruusvuosina ja toiminkin silloin muutaman vuoden siellä eräoppaana. Sinne se veri vetää tänäkin talvena ja menen sinne keväthangille nauttimaan urheiluelämäni loppusuoraa täysillä.

Tage Nordström (s. 23.6.1937) Nuuksio-lehti 1/2016

  Kaikki oikeudet pidätetään © Nuuksio-Seura Ry 2015 [ Hallintapaneeli ]