Pirkko Miinalainen

Espoo kuvina - kylävanhimman 2008 muisteluita

Kun vuoden 1947 kesäkuun alussa tulin Helsinkiin, matka Espooseen jatkui Lohjan linja-autolla Siikajärven tienhaaraan. Kävelyä 3 km, Elannon kohdalla isä kertoi: "tuo on meijän kauppa".

Elanto olikin monin tavoin kaikkien elämässä tärkeä tekijä. Kaupassa oli lihapuoti sekä tavarapuoli. Molempiin maksettiin ostokset erikseen. Kaupan myyjä laski puotipaperille, paljonko maksettavaa tuli.

Maito ostettiin omiin astioihin, johon myyjä sen mittasi litran vetoisella mitalla. Lihaa voitiin ostaa määrätystä palasta tai jauhattaa sopiva määrä. Makkaraa viipaloitiin koneella haluttu määrä. Kananmunat paperipussiin, sittemmin koteloon, jota käytettiin moneen kertaan. Myöhemmin maitoa sai muovipusseissa ja ruskeissa pulloissa. Tölkit valtasivat kerma- ja maitotuotteet. Kylän maidontuottajat toivat aamuisin lypsysaaliinsa, josta Elannon maitoauto vei ne meijeriin. Emäntien kokoontuminen sattui samoihin aikoihin, sosiaalinen tapahtuma tutustutti isännät ja emännät toisiinsa. Apuneuvoina olivat hevonen, kottikärryt, mahakeikka, potkuri ym. Jauhoja oli isoissa laareissa, niitä voitiin ostaa sovitun painoisen määrän. Esim. hiiva viipaloitiin narulla sopivan suuruiseksi.

Kassakone tuli myöhemmin ja 1970-luvulla oikein kassat. Elannon killat hoitivat mainostoimintaa, järjestivät erilaisia kilpailuja ja tapahtumia. Lokakuun 15. päivänä juhlittiin eri tavoin. Messuhallissa (nyt Kisahalli) oli 50-vuotisjuhlat. Elanto¬lehti jakoi tietoa. Perheisiin syntyneet lapset saivat kummilahjan. Luulen, ettei monikaan kyläläisistä ostanut ostoksiaan kuin Elannosta. Töistä palaavat jäivät kotimatkalla Elannolle. Kesä oli vilkkainta aikaa, kun kesäasukkaat saapuivat asiakkaiksi. Kesällä myös pikku Elanto avasi ovensa. Siellä ei ollut sähköä, joten valikoimat olivat vaatimattomia.

Ostoksista sai kuitin, jotka visusti säästettiin, tammikuussa ne sitten kynän ja paperin avulla laskettiin. Syksyllä tuli ostospalautus: se oli aina merkkitapaus. Sekatavarapuolen hoitaja tilasi paljon käyttötavaraa: astioita, kattiloita ja kankaita. Ostospalautusta ei ruokaan käytetty. Tilaamalla sai melkein mitä vain, se onnistui. Kun merkkipäiväksi tilasi esim. kakun, pikkuleipiä, juustoa viipaleina tai rinkelin, niin juhlat onnistuivat.

Samoin rakennustarvikkeet saattoi tilata ja Elannon kuorma-auto toi ne sovittuun paikkaan. Laskun voi maksaa myöhemmin, mikä Arava-rakentajalle helpotti siinä kaaoksessa. Kultaakohan . nostalgia muistot?

Posti saapui silloin vuonna 1947 kolmen kilometrin päähän isoon laatikkoon, josta se täytyi noutaa. Osoite oli Espoo Siikajärvi. Edistystä tapahtui: Posti tuli Elantoon, lehdet kaikkien selattavissa, kirjeet myyjän takana, osoite Salakosti. Sunnuntain lehdet olivat ulkona Elannon pihassa. Joku haki useamman talouden aviisit samalla.

Vuonna 1973 saatiin oikein Posti ja Postipankki. Postinumerot astuivat voimaan, olimme 02860 ESPOO, tiet nimettiin samoin kujat. Tarvittiin postilaatikko, johon sekä lehdet että kirjeet tulivat. Myös laskut löysivät jo uhrinsa. Olimme jo kaupunkilaisia.

Linja-autoliikenne kulki Helsinkiin arkisin aamuin ja illoin. Sunnuntaisin oli niin paljon matkustajia, että piti mennä jonoon pikku Elannolle, jos aikoi mahtua sisään. Kyytimaksu suoritettiin pois lähtiessä, myöhemmin jo autoon tullessa.

Seuraava vaihe oli lippuvihko, jonka turvin matkat halpenivat. Sitten ostettiin kuljettajalta pahvinen "kortti", johon kuljettaja matkan alussa löi reiän. Matkakortti lienee ollut seuraavana, se näytettiin kuljettajalle. Nykyään ihmelaite tietää, onko kautta tai arvoa tallella, vaikka kyllä niitä vapaamatkustajia vieläkin on.

Yhdessä vaiheessa busseissa oli rahastajat, jotka perivät maksun ja pitivät huolta, että istumapaikka löytyi tarvitsevalle. Nuoremmat joutuivat seisomaan tai 3-4 samaan penkkiin. Välillä työnnettiin autoa sekä laitettiin havuja pyörien alle. Autoissa oli ämpäri, jossa oli hiekkaa. Yhteistyö pelasti monesta pulmasta.

Asioiden hoitoa piti myös tehdä, ensin linja-autolla ison männyn luo, siitä kävellen Espoon keskukseen. Verotoimisto sijaitsi Hakaniemessä, myöhemmin Espoossa kahdessakin paikassa. Nyt ties missä? Vantaalla? Johonkin aikaan raha-asioiden hoito oli Helsingin pääpostissa, vaikka oli siinä puolensakin, voi pyytää lapsille hoi taj aa tai ottaa vain toisen mukaan. Lapsilisälle oli tosi tarpeita, vaatteita, jalkineita ym.

Terveydenhoito onnistui miten milloinkin. Lääkäri tuli kotiin, mikä oli helpotus, ei tarvinnut lähteä (toisen lapsen) kanssa, jos toinen ei vielä silloin ollut sairas. Neuvolakäynnillä olen käynyt Bembölen koulun yläkerrassa, kätilö asui siellä. Lastenneuvola Glimsin tiloissa pullisteli liitoksissaan 1958. Myöhemmin valmistui terveystalo Kuninkaantien varrelle. Leppävaaran terveysasemalla jonotettiin tuntikausia, välillä Helsingissä laboratoriossa ja takaisin Leppävaaraan apteekkiin. Päivystävää apteekkia ei ollut Espoossa. Kerran lauantai-iltana jouduin saunan jälkeen lähtemään Helsinkiin apteekkiin. Siellä palveltiin käsikauppa-asiakkaat ensin, reseptilääkkeen ostaja sai odottaa. Seurauksena yli tunnin odotus Mannerheimintiellä, tukka jäätyi, sitten sairastuin itsekin. Paljon on muuttunut, nyt Samaria on 13 km päässä, Jorvikin tosi hädässä olemassa.

Maanviljelystä harjoittivat useat tilat. Karjaa oli monessa talossa, viljeltiin paljon eri lajeja. Peruna tietysti kuului omavaraisuuteen. Perunan istutuksissa sain 13-vuotiaana elämän tärkeän ohjeen:

"Jokainen peruna vie asiaa eteenpäin", taisin kiukutella, kun homma tuntui ikävältä. Elämä on usein todistanut ohjeen viisauden. Käsityönä tehtiin sarkojen reunojen haravoinnit, samoin seipäälle laitot. Sateellahan töitä ei voinut tehdä, joten mieleen on jäänyt heinän pöly ja hiki. Viljankorjuun aikaan ilmat taisivat olla viileämpiä. Kylän muutamat tilat ostivat yhteisen puimakoneen. Vuoron perään kaikki hoidettiin, ainakin mies ja hevonen periaatteella. Kulloinkin vuorossa oleva paikka tarjosi ruoat ja kahvit, sauna päivän päätteeksi, olihan puimakoneen lähellä tosi likaiset oltavat. Lapset joutuivat osallistumaan työhön voimiensa mukaan. Ainakin latoon heiniä tai olkia laitettaessa tarvittiin "sotkijoita" .

Tietöihin oli palkattu käsityöläisiä, he kaivoivat ojia, haravoivat isommat kivet pois ja tekivät lumiaitoja. Talvella hevosvoimin tiestä hiekoitettiin vain toinen puoli, ei ollut esteitä kelkkojen ja pulkkien käytölle.

Työhevoset ovat kadonneet, koneet tulleet tilalle, joskin ihmistäkin vielä tarvitaan, niin vuonna 1947 kuin 2009. Tosin ihminenkin on muuttunut, huonompaan vai parempaan?

Kylänvanhin 2008 Pirkko Miinalainen

  Kaikki oikeudet pidätetään © Nuuksio-Seura Ry 2015 [ Hallintapaneeli ]